taessa. Nuolenpääkirjoitusten tutkimus olisi vienyt itämaisten kielten tutkimukseen. Tässä aineessa oli professorina WILH. LAGUS, jonka kuitenkin tiedettiin parin vuoden kuluttua aikovan siirtyä kreikan professorin virkaan, joten siis siinä aineessa oli oleva professorinvirkakin tarjona. Tähän oli kuitenkin valmistunut toinen mies, maisteri E. STRANDMAN, ja tämä seikka pani DONNERin epäilemään tälle alalle antaumista. Tosin hän piti varmana, että jos hän olisi saanut todistetuksi puheenalaisen nuolenpääkirjoituslajin suomensukuisuuden, hän olisi voinut saada kannatusta ja hänelle auennut paikka yliopistossakin. Mutta samalla häntä myös viekoitti toinen ala, joka oli meillä aivan jäänyt kesannoksi, kun HERMAN KELLGREN oli kääntynyt orientalistiksi, sanskritin kieli, aine, jota pidettiin ikäänkuin kaiken kielitieteen avaimena. Tälle alalle kehoitti J. V. SNELLMAN, niinkuin mainitusta kirjeestä näkyy, DONNERia antautumaan. Ja tässä aineessa, niin arveltiin, oli uusi professorinvirka oleva helpommin saatavissa kuin toinen professorinvirka entisen lisäksi itämaisissa kielissä.

II.

Jo ennenkuin DONNER päätti elämänuran valinnan, oli hän ryhtynyt kirjoittamaan ensimäistä tieteellistä teostaan, joka sitten keväällä 1863 tarkastettiin väitöskirjana, Indernas föreställningar om verldskapelsen jemförda med Finnarnes".

"

Tämän aineen valinta viittaa ilmeisesti KELLGRENin, ja CASTRENIN työstä saatuihin herätteihin. Olihan HERMAN KELLGRENin ensimäisen väitöskirjan aiheena ollut Mythus de ovo mundano Indorumque de eodem notio" v. 1849 ja siinä viitattu suomalaisten maailmanmunatarinaan sekä tehty päätelmiä suomalaisten alkukodista ja kosketuksista. Ja CASTRÉNin mytologiset tutkimukset esiintyvät suorastaan lähtökohtina tekijän omille tutkimuksille. DONNER päättää tapaavansa mytologisella alalla mitä selvimpiä jälkiä sisäisestä ja läheisestä kosketuksesta intialaisten ja suomalaisten välillä" ja hän tekee kielellisellä pohjalla suuren joukon tavattoman rohkeita sanavertailuja, joiden nojalla hän yhdistää yhteen mitä erinäisimmillä tahoilla esiintyviä nimityksiä.

Vaikkakin tämän väitöskirjan vertailut olivat monestikin kovin kevyellä kädellä tehdyt ja vaikkapa siitä ei lähtenyt tulosta, jolla olisi pysyvää arvoa, on siinä kuitenkin eräitä kultajyväsiäkin, eräitä ajatuksia, jotka ansaitsevat varteenottamista; tämmöisenä mainitsen siinä ilmituodun käsityksen Ilmarisen ja Väinämöisen jumaluudesta, jota siihen aikaan vielä ei osattu hyväksyä. Mutta päämerkityksensä tällä kirjasella on OTTO DONNERin elämänkertojalle siinä,

että tässä saattaa nähdä idut niihin ajatuksiin, jotka sitten ilmestyvät johtavina hänen seuraavissa pyrinnöissään. Hän mainitsee siinä kalliokirjoituksia ja puhuu siitä valosta, jota ne voivat levittää Aasian muinaiseen elämään, vieläpä suomalaistenkin historiaan nuo piirtokirjoituksethan ne olivat hänen suurimpana harrastuksenaan tähän aikaan. Hän lausuu ilmi sen ajatuksen että Sampo on sama kuin aurinko, ajatuksen, jota hän myöhemmin puolusteli erityisessä teoksessa. Sanalla sanoen: tämä tutkimus esiintyy suunnan merkitsijänä vastaisuutta varten. Suomi ja itämaat, suomalais-ugrilaiset kansat ja muinaisintialaiset nuo hänen harrastuksensa pääesineet ilmaantuvat kaikki jo tässä tieteellisessä esikoisessa.

Vastaväittäjänä väitöstilaisuudessa oli AUG. AHLQVIST, jonka OTTO DONNER kirjeessä apelleen kertoo tehneen paljon muistutuksia. Loppulausunnossaan hän onnitteli väittelijää, mutta toivoi, että hän oli kulkeva edelleen mielikuvituksesta vapaan tutkimuksen tiellä „på den nyktra forskningens väg". Sitä vastoin oli praeses, jona CYGNAEUKSEN sairauden johdosta toimi prof. LAGUS, lausunut sen toivomuksen, ettei hän suinkaan olisi liiaksi kuivanselvä, nykter". „Hän arveli", sanoo OTTO DONNER „,että tieteessäkin tarvitaan mielikuvitusta, jotta ei näkisi asioita pienoiskoossa.

Suullisesti tehdyt muistutukset tuotiin esiin myös vastaväittäjän tiedekunnalle antamassa virallisessa lausunnossa (pöytäk. 30/5 1863). AHLQVIST tekee useita yksityismuistutuksia, m. m. myös vastustaen DONNERin mielipidettä Ilmarisen ja Väinämöisen jumaluudesta sekä moittien useita etymologisia yhdistelyjä. Hän sanoo, että tekijätä vielä haittaa „tottumattomuus kielitieteeseen, ja hän hyvin on menossa siihen suuntaan tässä tieteessä, jonka edustajat, katsomatta historiallisiin oloihin ja kielen nykyiseen laatuun, tahtovat kansoille luoda muinaisuuden, jonka todellisuus historiallis-reaaliselle pohjalle nojautuvan kielentutkimuksen täytyy hylätä". Varsin kuvaava on seuraava lause, jonka АHLQVIST itse kuitenkin on pyyhkinyt pois omalla kädellään kirjoittamastaan lausunnosta: Tämän järkevän ja niin sanoakseni koulunomaisen tutkimuksen nimessä olen katsonut olevani velvollinen tässä panemaan vastalauseeni, etenkin kun praeses väitöstilaisudessa katsoi sopivaksi ruveta puoltamaan sitä pyrkimystä hypoteettisuuteen, jota puheenalaisen väitös osoittaa". Vastaväittäjä katsoi kuitenkin väitöksellä olevan tieteellistä arvoa ja sen täysin vastaavan tarkoitustaan, minkä perustuksella se hyväksyttiinkin.

Väitöskirja, joka koski intialaista aihetta, oli tavallaan alkuna sanskritin opintoihin, joihin hän tämän jälkeen SNELLMANin kehoitusta noudattaen ryhtyi. Mutta samalla häntä kiehtoivat muutkin asiat. Arvatenkin taloudelliset syyt,

mutta samalla tietysti yleisten asiain harrastus saattoi hänet sanomalehdentoimittajaksi. V. 1864 me tapaamme hänet nimittäin Helsingfors Tidningar" lehden toimittajana. Näkyypä hän harrastaneen Suomen valtio-oikeuttakin: eräässä syksyllä v. 1864 kirjoittamassaan kirjeessä hän sanoo kirjoittaneensa kirjoitelman Suomen valtiosäännöstä. Prof. J. PH. PALMENin neuvosta hän kuitenkin jätti kirjasensa julkaisematta, koska tämän mielestä ei ollut syytä siihen aikaan saattaa Suomen valtiosäännön perusteita keskustelunalaisiksi.

Mutta pian kuitenkin tiede voittaa. Samana vuonna lokakuun 19 p. DONNER kirjoittaa apelleen Berliinistä, että hän oli alkanut opiskella ja oli huomannut ettei sanskritin kieli ollut niin vaikeata, kuin miksi hän oli sitä kuvitellut. Hänen sanskritin opettajanaan oli professori WEBER, ja professori STEINTHALin luennoilla hän opiskeli kielifilosofiaa ja vertailevaa kielitiedettä. Ensimäisenä tuloksena näistä opinnoista v. 1865 tuli julkisuuteen eräs episodi intialaisesta eepoksesta Ramayanasta, „Sîtâharanam", runomittaisesti ruotsiksi käännettynä, jolla teoksella hän pyrki dosentiksi yliopistoon, kuitenkaan siinä onnistumatta. Mutta samalla hänen harrastuksensa oli kiintyneenä suomensukuisiin kieliin. „Vapaat hetket kotona minä nykyään käytän tutkielmaa varten suomalaisten kielten vokaalisoinnusta. Tämän teen ikäänkuin saadakseni itselleni pääsyn täkäläiseen oppineeseen maailmaan." Puheenalainen teos jäi kuitenkin julkaisematta, mutta sen sijaan hän Berliinissä 1865 painatti tutkimuksen „Das Personalpronomen in den Altaischen Sprachen I. Die Finnischen Sprachen". Niinkuin nimi osoittaa, oli tutkimus aiottu jatkettavaksi kaikkiin altailaisiin" kieliin, mutta se pysähtyi tähän ensimäiseen osaansa. Eräästä DONNERin myöhemmästä kirjeestä näkyy, että hän samaan aikaan jo keräili aineksia vertailevaa sanakirjaansa varten.

Kotimaahan palattuaan OTTO DONNER taaskin v. 1866 oli Helsingfors Tidningar"ien toimittajana. Maan vasta herännyt valtiollinen elämä alkoi vetää puoleensa, ja niin tapaamme OTTO DONNERin jo vuonna 1867 notarina pappissäädyssä, ja samaan aikaan hän alkoi kirjoitella „Helsingfors Dagblad "iin. Vieläpä näkyy täydellä todella olleen kysymys siitä, että OTTO DONNER olisi siirtynyt Turkuun ja ottanut huolekseen „Åbo Underrättelser "ien johdon.

Mutta tieteelliset harrastukset veivät kuitenkin voiton.

V. 1866 hän Suomi-kirjassa julkaisi tutkielman „Kalevipoeg jumalais-tarulliselta ja historialliselta kannalta katsottuna". Siinä tehtiin vertailuja virolaisen Kalevipoegin ja suomalaisen Kullervon välillä, joita tekijä, Kreutzwaldin Kalevipoeg runoelman perustalla, piti samana henkilönä, sekä esitettiin pitkälle tähtääviä jumalaistarullisia ja historiallisia päätelmiä näiden tarinoiden yhteydessä. Tekijä on tässä tutkimuksessaan liittynyt siihen aikaan yleiseen mytolo

giseen selitystapaan, joka runokertomuksien takaa haki luonnonilmiöitä ja -tapahtumia ja käsitti kansankertomukset näiden runollisiksi kuvauksiksi. Syntynsä ja sisällyksensä puolesta KREUTZWALDIN „Kalevipoeg" kovin vähän soveltui tämmöisen selitystavan esineeksi, joka nykyisessä tieteessä muutenkin on suurimmaksi osaksi hylätty. Tärkeämpänä kuin mielikuvituksenomaiset selitykset meidän on tästä Kalevipoeg-tutkimuksesta mainittava, että DONNER sen yhteydessä toi esiin erittäin tärkeän ajatuksen, jonka merkitystä siihen aikaan vähän ymmärrettiin: hän huomautti, kuinka tärkeä tutkijalle olisi saada kansanrunousainekset niillä sanoilla, joita kertoilijat itse ovat käyttäneet“. „Sivumennen tahdon muistuttaa", sanoo DONNER, että tämä perustus olisi noudatettava suomalaisiaki satujamme toimitettaessa. Toisintoja ei pitäisi sulattaa yhdeksi kokonaiseksi kertomukseksi; ne pitäisi julkaista aivan niin kuin ne ovat kansan suusta lähteneet. Sillä ainoastansa tällaisesta sanasanaisesta esityksestä voipi mahdollisimmasti selvitä suomalaisten satujen ja urotöiden historiallinen yhteys muiden kansain satujen kanssa. Vertailevan saduntutkimuksen täytyy aikaisemmin tai myöhemmin heittäytyä tällekin alalle.“

"

Tämä ajatus johti häntä 7 p. jouluk. 1866 tekemään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokouksessa esityksen Kalevalan toisintojen julkaisemisesta. Hän huomauttaa, miten ulkomaalaiset kieltävät Kalevalan runoilta „oikeutta olla pohjana suomalaisen tarun tai runouden tieteelliselle tutkimukselle". „Niinkuin näkyy, ei siis ole kysymys vähemmästä kuin epäilyksestä, joka koskee suomalaisen kansarunouden oikeaperäisyyttä, jonka todistamiseksi emme ole mitään tehneet." Tämän vuoksi hän ehdoittaa, että seura ryhtyisi saattamaan Kalevalan toisintoja julkisuuteen: järjestys oli oleva aineenmukainen, joko seuraten aiheita tai sankareja tai Kalevalassa noudatettua järjestystä. Oikeinta olisi, hän sanoo, painattaa joka rivi kansansuusta muistiin kirjoitetuista runoista, mutta koska tämä näytti mahdottomalta, olisivat poikkeukset eri toisintojen välillä osoitettavat jonkun päätoisinnon yhteydessä. DONNER tarjoutui itse kahden tai kolmen kuukauden ajaksi tähän työhön, jos seura hänelle sitä varten antaisi stipendin.

Sen ajatuksen, että alkuperäiset runot pitäisi semmoisenaan saattaa julkisuuteen, oli kyllä jo aikaisemmin lausunut D. E. D. EUROPEUS eräässä Norjassa v. 1855 pitämässään esitelmässä, joka lienee jäänyt painattamatta. Mutta DONNERin ehdotus oli joka tapauksessa ensimäinen aloite varsinaiseen toimiin ryhtymiseen alkuperäisten kansanrunojen julkaisemista varten. DONNER perusteli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle ehdoitustaan sillä, että toisintojen julkaisemisella voitaisiin todistaa Kalevalan oikeaperäisyys. Mutta jos vertaa hänen

lausumaansa siihen, mitä hän sanoo Kalevipoeg-tutkimuksensa yhteydessä, niin huomaa kylläkin, että oikea syy, miksi DONNER ehdotuksensa teki, oli tieteelliDONNER käsitti toisintojen merkityksen tieteelliselle tutkimukselle, mutta hän katsoi nähtävästi diplomaattisemmaksi olla esiintuomatta perustetta, jota Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa olisi luultavasti ymmärretty yhtä vähän kuin sitä 20 vuotta myöhemmin tajusi sellainen tutkija kuin AHLQVIST, joka v. 1886 lausui, että Kalevalan alkukirjoitusten ulosantaminen edellyttää sen olettamuksen, että LÖNNROT ehkä ei ole niitä kaikin puolin taitavasti käyttänyt".

V. 1867 oli DONNERilla Aleksanterinstipendi, ja niin hän syyskuussa läksi matkalle etupäässä harjoittaakseen sanskritin opintoja. Matka kulki aluksi Pietarin ja Saksan kautta Itävaltaan ja Unkariin sekä sieltä Tübingeniin, jossa hän sitten opiskeli sanskritia professori RoтHin johdolla aina seuraavaan syksyyn asti. Seuraavatkin vuoden olivat omistetut matkoille: v. 1869 hän harjoitti opintoja Pariisissa ja Lontoossa, ja v. 1870 Berliinissä. Näillä matkoilla, joilla DONNERilla oli tilaisuus harjoittaa opintoja itse tieteen pesäpaikoissa, laskettiin perustus sille suurelle tieteelliselle harrastukselle, joka DONNERISSA asui koko hänen elämänsä ajan, ja samassa myös hänen monille tuttavuuksilleen ja yhteyksilleen ulkomaiden kanssa.

III.

Lähimpänä tuloksena harjoitetuista sanskritin opinnoista oli OTTO DONNERİN v. 1870 Berliinissä painattama julkaisu „Pindapitryajna, das manenopfer mit klössen bei den Indern. Abhandlung aus dem Vedischen Ritual". Tämän teoksensa, professori RoтHin siitä antaman edullisen lausunnon keralla, DONNER mainittuna vuonna tammikuussa antoi yliopiston konsistorille pyytäen päästä sen nojalla tai sittenkuin se olisi julkisesti tarkastettu, yliopistoon sanskritin ja vertailevan kielitieteen dosentiksi. Historiallis-kielitieteellinen osasto päätti prof. ROTнin lausunnon nojalla ja julkista väittelyä vaatimatta kannattaa DONNERİN anomusta, jonka johdosta hän jo samana kevännä, 23 p. maaliskuuta 1870, nimitettiinkin mainitun aineen dosentiksi.

Täten oli siis ensimäinen taival OTTO DONNERin elämänuraa suoritettu: hän oli tullut yliopiston opettajaksi. Dosenttina oleminen oli kuitenkin sekä tulojen että aseman puolesta silloin ehkä vielä enemmän kuin nyt jokseenkin irtonaista yliopistoon kuulumista. Oli siis luonnollista, että DONNER tavoitteli kiinteämpää asemaa yliopistossa.

Kun yliopiston kirjastonhoitajanvirka KARL COLLANin v. 1871 tapahtuneen