Varsinaiset herätteensä nuori OTTO DONNER sai kuitenkin vasta, kun hän 22-vuotiaana tuli yliopistomme oppilaaksi syksyllä 1857.

Tämä aika oli muuten nuorukaiselle murheen aika. Hän oli nimittäin samana vuonna menettänyt sekä isänsä että äitinsä, ja seuraavan vuoden alussa hän lisäksi menetti veljensä ANDESRİN. Viimeksimainitun kuoleman jälkeen hän tuli nuoren lesken ystäväksi ja tueksi, ystävyyttä seurasi rakkaus, kihloihin meno ja onnellinen avioliitto LOUISEN, kauppaneuvos PETER MALMin tyttären anssa. OTTO DONNERin omaisten hyväntahtoisuuden kautta minun on ollut tilaisuus saada nähdä otteita nuoren DONNERin kirjevaihdosta vastaisen puolisonsa kanssa, kirjevaihdosta, joka antaa tilaisuuden luoda katsauksen nuoren miehen sielunelämään ja osoittaa ne vaikutteet, jotka määräsivät hänen elämän uransa.

Sattumako vaiko kohtalo lienee asettanut niin, että nuori ylioppilas joutui asumaan leskirouva TENGSTRÖMin luo, jonka luona asuivat hänen tyttärensä, edellisenä vuonna kuolleen Suomen ensimäisen sanskritistin HERMAN KELLGRENİN sekä myös 5 vuotta aikaisemmin manan majoille muuttaneen MATHIAS ALEXANDER CASTRÉNIN nuoret lesket. Ei voinut olla ilman merkitystä nuoren ylioppilaan elämän uran valinnalle, että hän tuossa kodissa läheltä saattoi tajuta sitä kaipausta, jota tunnettiin näiden nuorten oppineiden kuoleman johdosta. Mutta yhtä suuri merkitys oli varmaan sillä, että leskien koti pysyi edelleen miesten kuoltuakin semmoisena keskuksena, jonne monet etevät henkilöt kokoontuivat ja jossa nuorukainen sai heihin tutustua. Voimakkaita vaikutteita hän sai myös ottaa vastaan Pohjalaisen osakunnan toveripiiristä, osittain myös yliopistoluennoista ja siihen aikaan „kirjallisten iltamain" ,,litterära soiréer" nimellä pidetyistä esi

telmistä.

Ensimäisissä käytettävissäni olleista kirjeistä kevätkaudelta 1858 nuori DONNER kuvaa sitä harrastusta, mikä oli silloisessa illegaalisessa Pohjalaisessa osakunnassa. „Tosiaankin“, kirjoittaa OTTO DONNER 5 p. maalisk. 1858, „vaikuttaa ylioppilaissa voimakas henki kansanvalistusta kohtaan, ja minun täytyy olla innostuneena siihen. Elämäni tehtävä on sivistää itseäni ja muita tavalla tai toisella. Kuinka nyt olisi hauska osata suomea! On taaskin määrätty kaksi matkarahaa, tosin pieniä (vain 60 ruplaa kumpikin) niitä varten, jotka tahtovat kerätä sävelmiä tai runoja kansan keskuudesta. Nyt minä huomaan, että suurinta osaa ylioppilaista innostuttaa korkeampi henki. Tämä näkyy pohjalaisten viikkokokouksissakin. Kirjoitelmia ja tutkielmia isänmaallisista aineista esiintyy siellä joka kerta. Jos hiukankin tuntee rakkautta korkeata ja totta kohtaan, niin tottahan innostuu toverien esimerkistä." Suurella innostuksella OTTO DONNER kertoo siitä Pohjalaisen osakunnan vuosijuhlasta, joka vietettiin

9. p. marraskuuta 1858. Siinä piti m. m. G. Z. FORSMAN Suomeksi puheen J. J. TENGSTRÖMistä, joka oli edellisenä kevännä kuollut, sekä samoin lehtori C. G. BORG suomeksi professori E. A. INGMANin elämästä. Hän kertoo laajasti, miten INGMAN A. I. ARWIDSSONin kanssa oli ensimäinen, joka alkoi puhua ja työskennellä suomalaisen kansallisuuden ja suomen kielen hyväksi ja miten hän julkaisi ensimäisen suomenkielisen väitöskirjan, runomittaisen suomennoksen Homeroksesta. „Koko hänen elämässään ilmenee mitä hartain uskollisuus ja rakkaus Suomen kansaan, mikä myös näkyy hänen unkarista mukailemastaan runosta, joka alkaa sanoilla: Isäisi maalle, suomalain, ole uskollinen!" Useissa kirjeissä viitataan siihen, että Pohjalaista osakuntaa pidettiin muita etevämpänä, vieläpä katsoivat muut, etenkin länsisuomalaiset, että pohjalaiset yrittivät saada itselleen vallan muiden edellä. Osakunnassa joutui OTTO DONNER kirjallisiinkin toimiin, siten että hän syksyllä 1858 valittiin Joukahaisen, pohjalaisten albumin toimikuntaan, minkä julkaiseminen aiheutui siitä, että puolivuosisataismuiston johdosta tahdottiin jollakin tavoin avustaa 1808 vuoden sotavanhuksia. Albumi Joukahainen IV, joka kuitenkin ilmestyi vasta 1860, sisälsi DONNERin esikoistuotteina kaksi runoelmaa. Jo aikai-· semmin, kesällä 1858, hän oli koettanut ruotsiksi kääntää eräitä Kantelettaren runoja, mutta huomasi yllätyksekseen niiden jo aikaisemmin olevan käännettyinä ROB. TENGSTRÖMin julkaisemassa kokoelmassa „Finsk anthologi".

Erityisen ilon ja herätteen tuotti nuorelle DONNERille se, että hän sai TENGSTRÖMİN perheessä tutustua maamme merkkimiehiin. Kirjeessään 19 p:ltä helmikuuta 1858 hän kertoo edellisenä iltana olleensa yhdessä RUNEBERGin ja SNELL. MANin kanssa. Hän oli kovin ihastunut RUNEBERGiin, josta hän sanoo „ikuisen nuoruuden“ aina säteilevän. „Hyväntahtoinen pila, joka elähyttää loukkaamatta, asuu hänen huulillaan ja varma tapa puheessa ja työssä osoittaa miestä, joka tietää 'seisoa, minne on asettunut' antamatta mahtisanojen tai loistavain lupausten tai minkään muun johtaa itseään pois oikeasta suunnasta. Entä sitten SNELLMAN! Joka kerralta kuin häntä kuulee, täytyy ihailla ja suuresti kunnioittaa sitä vakaumuksen lämpöä ja sisäisyyttä, joka ilmenee joka sanassa. Vakavilla kasvoilla voi tosin toisinaan olla ankara ilme, mutta se tapahtuu vain silloin kuin on taisteltava jotakin väärää tai alhaista vastaan. Muuten asuu enemmän lempeyttä sen karkean ja kankean pinnan alla kuin olisi taipuvainen luulemaan.“ Samalla kertaa hän oppi tuntemaan myös АHLQVISTin, joka oli palannut kotia kolmivuotiselta matkaltaan. Hän on iso ja lujarakenteinen mies", kuvailee häntä DONNER, „pari vuotta neljännellä kymmenellä, kasvot avoimet ja rehelliset. Tavoissaan hän, niinkuin enimmät erinomaisemmat henkilöt, on yksinkertainen, vaatimaton, sydämellinen ja ystävällinen." AHLQVIST asui muuten samassa

"

talossa kuin OTTO DONNER; hän kertoo, miten AHLQVIST palasi tutkimusmatkoiltaan ankarassa pyryilmassa keltaisessa punareunaisessa reessään ja miten rouva CASTRÉN, joka odotti RUNEBERGia, meni häntä vastaanottamaan, joten siis AHLQVISTia ensimäisenä tervehti kotiintulleeksi hänen entisen opettajansa leski -CASTRÉNIN, jonka tutkimuksia juuri AHLQVIST oli jatkanut. AHLQVISTille OTTO DONNER piti ensimäisen puheensakin eräässä juhlassa, jonka historiallis-kielitieteellinen tiedekunta keväällä 1858 pani toimeen. ,,Minä esiinnyin ensi kertaa“, sanoo Oттo DONNER, mutta minä varmaankin onnistuin, sillä yleisellä ihastuksella minua kiittivät sekä professorit että toverit. Suurimman arvon panin tietysti siihen, että SNELLMAN, CYGNAEUS ja TOPELIUS tulivat kiittäen puristamaan kättäni.“

Toisenkin kerran, syksyllä 1858, oli OTTO DONNERilla tilaisuus TENGSTRÖMillä olla RUNEBERGin, SNELLMANIN, TOPELIUKSEN ja CYGNAEUKSEN seurassa, ja hän kuvaa jokaisen heidän luonnettaan erittäinkin ylistellen RUNEBERGin sydämiä valloittavaa iloisuutta ja luonnollisuutta ja tässäkin jyrkästi vastustaen sitä, että SNELLMANia oli sanottu kovaksi, kylmäksi ja tunnottomaksi. Vuotta myöhemmin hän sai kuulla kerran RUNEBERGin itsensä lukevan kolme runoelmaa Vänrikki Stoolin tarinoista: Wilhelm v. Schwerin, Adlercreutz ja N:o 15 Stolt. „Se ei ollut mikään varsinainen deklamatsioniääni, mutta ilmettä, lämpöä ja samalla voimaa kuin harvoilla. Saattoi huomata, että siinä oli mies sanojen takana, aivan kuin hän, jos itse olisi ollut samassa asemassa, olisi toiminut aivan samoin!" „Minuun tekivät“, jatkaa DONNER, „kappaleet, etenkin ensimäinen, äärettömän syvän vaikutuksen. Minä kyllä rakastin RUNEBERGia ennenkin, mutta en ollut hänestä löytänyt mitään runoilijasta, semmoisena kuin hän on runoissaan. Ja nyt, nyt minä näin miehen, jolla on korkea ja kaunis sielu, minä näin vilauksen hänen valtavaa luovaa henkeänsä. Minä olin täynnä ihailua ja rakkautta, mutta minun oli mahdotonta häntä kiittää.“

Toukokuussa 1859 kertoo OTTO DONNER tutustuneensa LÖNROTiin. „Kun tuo seitsemännellä kymmenellä oleva ukko (todellisuudessa LÖNNROT oli silloin vain 57 vuoden vanha) otti esiin kanteleensa ja huolettomana ja iloisena kuin lapsi soitti minulle joitakuita kappaleita, niin tuntui minusta hyvältä katsoa hänen avoimeen, rehelliseen silmäänsä“. Ja seuraavana vuonna helmikuussa OTTO DONNER kävi Isonkyrön pappilassa LARS STENBÄCKin luona, mutta vaikutteena tästä käynnistä oli, että hän sanoi olevan „surullista nähdä suuren ja valtavan hengen raunioita“.

Yliopistossa pidetyistä luennoista ja esitelmistä näkyvät erittäin opinhistorian professorin KARL WILHELM TÖRNEGRENin häneen vaikuttaneen. Hän kertoilee kirjeissään usein laajasti niiden sisällystä. Niinpä hän kuvailee syksyllä 1858,

kuinka hän jännittynein mielin kuunteli prof. TÖRNEGRENin esitelmää eräässä kirjallisessa iltamassa, missä tämä osoitti tarinan ja bistorian merkitystä muinaisuuden esittäjinä. Eräästä TÖRNEGRENin luennosta hän kertoo kirjeessään 4 p:ltä helmikuuta 1859, miten luennoitsija kuvaili ruotsin kielen asemaa Suomessa. „Jos Suomen kansa milloinkaan on saava itsenäisen aseman kansojen joukossa ja huomattavammasti vaikuttava ihmiskunnan kehitykseen, niin on vastaansanomatonta, että sen täytyy saada kehittää ja levittää sivistystä omalla kielellään. Sillä kieli on se näkölasi, jonka avulla oppii tuntemaan ympärillään olevat esineet, tai oikeammin silmä, jolla ne nähdään. Vieras kieli on auringonlasi, jonka lävitse valonsäteet tulevat perille taittuneina, osaksi särkyneinä sekä himmeämpinä ja epäselvempinä."

Hänen opintoaineenaan oli alussa pääasiallisesti estetiikka. „Minä luen ja kirjoitan englannin kieltä 3-4 päivää viikossa ja käytän lopun aikaa HEGELin estetiikkaan. Minä luulin tämän lisäksi vielä ehtiväni opiskella suomea, mutta se on mahdotonta, vaikka minä toiselta puolen joka päivä tulen yhä enemmän vakuutetuksi siitä, kuinka välttämätöntä on oppia tämä kieli ja kuinka sitä velvollisuutenikin vaatii. Jos tahtoo työskennellä jonkun kansan palveluksessa ja elää ja toimia sen hengessä, niin että myös ymmärtää sen sisimmän olemuksen ja pääsee tajuamaan sen ominaisuuden, jota se pyrkii toteuttamaan historiassa, sanalla sanoen, jos tahtoo saada nähdä, että Suomen kansa ei jäljettömästi katoa, vaan nähdä sen myös vuorostaan seisovan ensimäisten joukossa ihmiskunnassa, niin täytyy myös pukea ylleen sen kansalli

Hän lausuu eräässä toisessa kirjeessä, 30 p. marrask. 1859, ajatuksiaan ihmisyydestä ja kansallisuudesta. On totta että ihmisyys päämääränä on kansallisuuksien yläpuolella. Mutta missä ilmestyy ihmisyys, tämä abstraktinen käsite, jollei kansallisuudessa? Ei voi ajatella ihmiskuntaa muuten kuin eri ryhmistä kokoonpantuna. Ne ovat välttämättömänä läpikulkuna tälle yleiselle käsitteelle. Ja historiahan osoittaa, miten kansa toisensa jälkeen on syntynyt, työskennellyt ja pyrkinyt ja tehtyänsä mitä on voinut jälleen kadonnut uuteen ihmiskunnan taittumaan, muodostaen uuden kansakunnan. Jos nyt kerran on tarpeellista, että tällaisia erikoisuuksia täytyy olla olemassa, että hengen pysyvät työt, sivistys, ihmisyys, ihmiskunnan kehitys yhä korkeampaan ja kauniimpaan sisällykseen ainoastaan näiden erikoisuuksien kautta voi käydä laatuun, niin seuraa kai myös itsestään, että yksilö on velvollinen työskentelemään varman, määrätyn kansallisuuden kehittämiseksi. Ainoastaan siten hän voi työskennellä ihmiskunnan hyväksi."

Näistä kirjeistä sallittaneen minun tähän vielä ottaa yksi ote, joka osoittaa hänen ihanteitaan. Hän kirjoittaa 17 p. marraskuuta 1859: „Niin kauan kuin työ ponnistaa ajatusta, niin kauan kuin minä kuumeentapaisella levottomuudella ajattelen, kuinka vähän minä ennätän eteenpäin ja kuinka äärettömän rikkaana koko maailma muodostuu eteeni, hengen maailma nimittäin, niin minua voi myöskin hallita vain tämä yksi ajatus, eteenpäin! Sillä vuosituhansien kuluessa on ihmiskunta työskennellyt jalostumisekseen, ponnistellut käsittääkseen jumalallisen sekä tieteessä ja taiteessa asettaakseen sen ihmiskunnan silmien eteen. Yhä suuremmissa ja kauniimmissa muodoissa on henki ilmoittanut ikuisen olemuksensa, ja kenen kautta? ihmisen kautta. Elämälle tulee senvuoksi mittaamaton arvo. Jokainen yksilö tulee ikuisen ilmestykseksi, on tietoinen siitä ja työskentelee sitä varten. Juuri sen vuoksi tuntee myöskin tarvetta koota ikäänkuin polttopisteeseen mitä kauneinta ja parasta ihmiskunta on tuntenut ja ajatellut, tuodakseen ne jälleen esiin uusissa kuvissa, tunteissa ja ajatuksissa. Kas siinä on kaiken työn ihanne.“

Nämä kirjeet samoin kuin myös ne runoelmat, joita nuorukainen kirjoitti ja jotka hän v. 1863 saattoi kokoelmana julkisuuteen, osoittavat meille herkän mielen ja ihanteellisen maailmankatsomuksen, joka perustui hartaasti uskonnolliselle ja yleisinhimilliselle pohjalle, mutta jossa samalla kansallisuusaate oli yhtynyt ihmisyysaatteeseen. Hänen lähimpänä päämääränään oli tulla estetiikan opettajaksi yliopistoon, mutta vähitellen muut vaikutukset työnsivät tämän päämäärän syrjään. Osittain olivat vaikuttamassa taloudelliset syyt. OTTO DONNERin isä oli Krimin sodan johdosta kärsinyt suuria taloudellisia vaurioita. Kun sitten molemmat vanhemmat samaan aikaan kuolivat, ei lukuisille lapsille jäänyt paljon jaettavaa. Sitä paitsi halusi nuori mies perustaa oman kodin velivainajansa lesken kanssa, veljen, joka oli kuollessaan sodan tuottamien vahinkojen johdosta jättänyt huonot asiat. Koska ei estetiikan alalla näyttänyt olevan mitään leipävirkaa toivottavissa, niin hän tämän jätti. Niinkuin näkyy kirjeestä, jonka hän toukok. 1862 kirjoitti tulevalle apelleen PETER MALMille, opiskeli hän vara-aineena kreikan kieltä voidakseen hätätilassa tässä aineessa tulla lukion lehtoriksi. Hän ei kuitenkaan jättänyt yliopistoaikeitaan, vaikkakin hänen harrastuksensa oli kääntynyt toiselle kuin estetiikan alalle. Näinä aikoina oli tuotu ilmi se käsitys, että vanhin nuolenpääkirjoituslaji, n. s. sumirilais-akkadilainen, sisälsi kieltä, joka oli suomalaisten kielten sukua, ja tämä asia alkoi suuresti viehättää nuorta DONNERia, jolla tietysti CASTRÉNIN ja KELLGRENİN leskien kodissa oli ollut näiden miesten esimerkki silmien edessä, kodissa, jossa vielä näiden molempien miesten kirjastotkin olivat koossa DONNERin sinne muut